Synttärit eivät ole moneen vuoteen tuntuneet miltään, eivät nytkään. Ekaa kertaa huomasin ajatelevani äitini ansiota koko päivässä. Kohta pitäisi itsekin synnyttää ihminen tähän  maailmaan ja ottaa harteille hirmuinen vastuu. Ajatus pelottaa ja innostuttaa samaan aikaan.

Hauskinta olivat lahjat. Mieheltä sain jalkahoidon ja hieronnan, hänen itsensä toteuttamana! Parasta. <3 Anoppi toi kukkasen ja vaavalle vaatteita, äiti taas osti meille lakanat ja vaavajuttuja :) Tavarat eivät tulleet minulle itselle mutta silti olivat mahtavia. Kuitenkin keskipiste tässä elämässä on tuo masu ja sen asukki. 

Inhottaakin itseäni välillä kavereiden kanssa kun tuntuu ettei mitään muuta puhuttavaa ole kuin vauva, vauva ja vauva. Ei kai tarvitse ollakkaan, ensimmäinen lapsi on kuitenkin elämän isoin muutos.